sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tämmöst nyt.



2 kommenttia:

  1. Tsemppiä!! Ahdistuneisuushäiriö(t) on aivan suurinta paskaa ikinä. Uskalla uskoa huomiseen. :)

    Omalla kohdalla kova ahdistus oireilee rintakipuna, suoraan sydämen kohdalla. Samalla myös pintahengitän. Ennen pelkäsin sitä kunnes opin yhdistämään mihin se liittyy. Kovasti uskon että kurkkuasiat ovat sinun kohdallasi samanlaisia. On uskomatonta mitä psyykkinen tila voi aiheuttaa keholle, ja sit se vaan lietsoo sitä henkistä pahaa oloa.
    Muistan et kerroit mahd. homeongelmista. Jos niistä sairastuu kerran on altistuminen tapahtunut ja oireilu voi jatkua muissakin tiloissa missä on huono sisäilma. Toivottavasti en lietso pahaa oloasi mutta kannattaa tarkkailla tuleeko kurkkua puristava tunne enemmän esiin jossain tietyissä paikoissa, siis nimenomaan liittyen tilaan ja sen kosteuteen/pölyisyyteen/tunkkaisuuteen/vetoisuuteen. Onnekkaana olen itse sisäilmasta sairastunut niin voi että kyllä tuntuu muuten just kurkussa kaikki paskailmaiset tilat n_n

    Toivottavasti psykiatrista on apua sinulle. Suosittelen itse kans kriisi puhelinta, vaikka sinulla oli siitä huonoja kokemuksia. Kerran se pelasti oloni ihan totaalisesti, heillä ei ollut mikään kiire minnekään ja puhelimen päässä oli aivan ihana ihminen joka kuunteli.

    Kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
  2. Äää pakko on tulla nyt kommentoimaan kun on tuttuja teemoja näissä kahdessa postauksessa. Mulle alko iskeä ihan yhtäkkiä v. 2015 semmmoisia paineen tunteita päähän. Ne oli mun oikean ohimon ja takaraivon välillä ja mä olin ihan varma, että mulla on joku aivokasvain. Mä aloin jotenkin obsessoitua syövästä ja luulin tuntevani patteja joka viikko jostain eri kohtaa. Mä tunsin jossain vaiheessa jonkun rauhaseni tosi selkeesti kaulalta ja itkin koko yön sen takia ja olin IHAN varma, että se oli menoa nyt. Mä hakeuduin sit n. kuukauden jatkuvan itkemisen ja paniikin jälkeen psykiatriselle puolelle hoitoon ja aloin purkaa tätä jonkinlaista selkeää kuolemanpelkoa. Mulle määrättiin kans lääkkeet jotka auttaa pelkotiloihin. Mä olin ihan varma, että ne ei auta, mut ne autto aina välillä. N. Kaksi kuukautta lääkkeiden aloittamisen jälkeen ja kun olin muuttanut Helsinkiin ne oireet alko vähentyä. Mut muistan silti miten esim. tuskaa mulla oli istua samana vuonna pääsykokeissa, kun mietin joka aamu, että lähdenkö pääsykokeisiin vai terveyskeskukseen, kun olen vaan NIIN varma, että nyt on taas jotain vialla ja syöpä se siellä kolkuttelee ovia.

    Nyt kaksi vuotta myöhemmin mun tilanne on parempi. Syön edelleen lääkkettäni, mut suoraan sanottuna silleen epäsäännöllisesti. Mun pitäis aloittaa pyskoterapia, koska mun hoidot jäi kaksi vuotta muuton takia ns. kesken. Erittäin mustalla ja synkällä tavalla huvittavaa oli se, että mä kärsin jatkuvasta syöpäpelosta ja vuosi sen jälkeen, mun isällä todettiin syöpä ja hän kuoli siihen. Mut mä voin sanoa, että kannatti jaksaa elää tänne saakka, koska mun suhde tähän pelkoon on muuttunut. Mä saan edelleen joskus hirveitä "luulosairaus"kohtauksia ja mun poikaystävä joutuu silloin rauhoittelemaan mua, mut se oikeesti kans auttaa. Yritän keskittyä oikeasti niihin ihaniin hetkiin, joita pääsen lähes joka päivä onneksi kokemaan ja siitä tulee tosi helpottunut ja etuoikeutettu olo. Ja tiettyinä hetkinä asenne syöpään/pelkoon/kuolemaan on jopa niinkin hieno, että ajattelen "Tulkoon jos on tullakseen, sit aloitetaan taistelu sitä vastaan mut tää hetki on tässä ja just nyt mulla on oikeesti ihan hyvä olla" En tiiä onkstää kommentti nyt täysin turha mut.. Halusin kertoa omista kokemuksistani koska näin tässä jotain todella tuttua ja itseäni helpotti kuulla, että en ole ainut, joka elää moisen pelon kanssa, joka aiheuttaa myös fyysisiä oireita. Paljon tsemppii ja ihania viboja sulle <3

    VastaaPoista